— Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän tapaukseen?
— Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.
— Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...
— Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.
Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.
— Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?
— Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä, laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.
— Jättäytyäksenne hänen turviinsa?
— Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi, tahdoin puhua hänen kanssansa.
— Mistä asiasta?