— Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi d'Artagnan loukattuna.
— Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.
— Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet! Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.
— Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön, saadaksenne vaan minut puhumaan.
— Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan puhun täyttä totta.
— Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.
— Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama, jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.
— Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä herra, vaietkaa nyt.
— Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä, jotka teitä rakastavat.
— Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen päätänsä pudistellen.