Sillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan saapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa, oli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen. Ja nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa hänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran kanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla mikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin heikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja pää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän työntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön huomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli jykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen astimen ääressä.
Hänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti d'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi silmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli häneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä seuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet kalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat kiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja alabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman kanssa.
— Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut ... sanoi nainen.
— Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta ilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.
— Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.
— Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin toisella puolella kanavan.
— Hyvä; entäs te, mitäs te teette?
— Minäkö, minä palaan Pariisiin.
— Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.
Tuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa, ryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.