— Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni tänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!
Pahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen: hänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa taittunut kahtia, — seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli seurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan tupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin kahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä huolellisesti oli pistänyt tuppeen.
Tämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän tulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä, että matkustajan vaatimus oli perin oikea.
— Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje mahtaa olla?
— Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de Tréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on miestä saada se löytymään!
Tämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen oli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin sekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se on totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut muutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo "Hänen harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.
Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.
— Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan etsittyänsä.
— Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun toimeentuloni.
— Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.