Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti, käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:
— Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.
— Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut ymmärtää tarkoitusta.
— Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy toki jossakin olla.
— Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.
— Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.
— No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.
Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.
— Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.
— Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.