Tämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut noista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta hellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi piillä joku salajuoni.
Kerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka poliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli erinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen perheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan kuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin salaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä, kumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä silmissä.
Hän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla uhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä alas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se viimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut; Ludvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä johonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin mielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä paljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän saavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.
— Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin syytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä teillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä olen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota melua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.
Kuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei tiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen lausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä päivänä.
— Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin tanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän kelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin koristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne. Siinä vastaukseni.
Vastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki ja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai kahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän muuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään, joka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä, eikä vastannut halaistua sanaa.
— Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä kaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?
— Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.
— Te ilmestytte siis tanssijaisiin?