— Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta, minä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!
Tämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä, samoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.
— Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta pyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän Majesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette antaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen pieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko väärässä? Eikös asia ole niin?
— Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät loukkua kauhistuksesta.
— No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.
— Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar; mutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?
— Täytyy lähettää joku herttuan luokse.
— Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?
— Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni, kyllä minä löydän lähettilään!
— Mutta täytyy kirjoittaa.