Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut onnettarilta pyytääkkään.
Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.
Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että jotakin uutta oli todella tapahtunut.
Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä, uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle, aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti ilmoittaa hänelle kaikki.
— Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi herra de Tréville.
— Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä asia on kysymyksessä.
— Sanokaa siis, minä kuuntelen.
— Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.
— Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.
— Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden...