— Kolme sataa pistole'a.
— Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.
D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas, rehellinen ja suuri.
Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.
Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla valmis jo tulevaksi viikoksi — siinä asia, joka niin paljon häntä ajattelutti.
Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.
— Mitä siinä? kysyi Aramis.
— Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.
— En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.
— Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.