— Eikös niin, Aramis? kysyi Porthos, kääntyen toiseen muskettisoturiin.
Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi, puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan, tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä kysymykseen.
Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen suuntaan.
— Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen koko seurueesen.
— Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.
— Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin pöllöpään.
— Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?
— Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.
— Todella?
— Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.