Aramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja seurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti yksinään rivissä.
— Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.
— Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti mennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut sen sisässä.
— Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän tulee, sanoi Aramis.
— Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi Athos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.
Ja kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne olivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan uupuvan.
Matkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa vähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän enää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken rohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan käytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki, ja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin ravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin tällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin eteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.
— Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää vaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan enää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua aukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä. Sen vannon...
— Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos hevosemme suinkin siihen taipuvat.
Ja matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat uusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin hevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.