— Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija, avaten vastaanottohuoneen ovea.
Tämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä hiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen muskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että niin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.
III.
Puheillaolo.
Herra de Tréville oli tällä hetkellä sangen uhkaavalla tuulella; kumminkin tervehti hän kohteliaasti nuorukaista, joka kumartui maahan asti, ja hän hymyili kuunnellessaan hänen tervehdyslauseitansa, joiden béarnelainen murre toi hänelle mieleen yhdellä kertaa hänen nuoruutensa ja hänen kotiseutunsa, muistoja, jotka saattavat hymyilemään miehen minkä ikäisen tahansa. Mutta samassa tuokiossa lähestyen äkkiä esihuonetta ja viitaten kädellään d'Artagnan'ille, ikäänkuin pyytäen hänen suostumustansa suorittamaan asiat muiden kanssa, ennenkuin ryhtyisi pitempiin keskusteluihin hänen kanssansa, huusi hän kolme kertaa, korottaen ääntänsä joka kerralla ja siten käyden lävitse kaikki korotusasteet käskevästä suuttuneesen saakka:
— Athos! Porthos! Aramis!
Nuo kaksi muskettisoturia, jotka jo olemme tulleet tuntemaan ja jotka omistivat kaksi jälkimäistä noista kolmesta nimestä, jättivät kohta seurueensa ja kävivät vastaanottohuoneeseen jonka ovi sulkeutui heti kuin he olivat kynnyksen yli astuneet. Heidän ryhtinsä, vaikka kyllä ei aivan levollinen, herätti arvokkaisuuden- ja nöyryydenomaisella huolettomuudellansa ihmettelyä d'Artagnan'issa, josta nuo miehet näyttivät puolijumalilta ja heidän päällikkönsä Olympon Jupiterilta täysissä salamoissaan.
Kun soturit olivat käyneet sisään ja ovi heidän jälkeensä sulkeutunut, kun esihuoneen porina, johon äskeinen kutsu oli antanut uusia aiheita, oli alkanut; kun vihdoin herra de Tréville äänetönnä oli kolmasti tai neljästi astunut halki vierashuoneensa, käyden joka kerta Porthoksen ja Aramiksen editse, jotka seisoivat suorina ja mykkinä kuni paraatissa, seisahtui hän äkkiä heidän eteensä, silmäsi heitä jalkoteristä päälakeen saakka suuttuneen näköisenä ja ärjäsi:
— Tiedättekö te, mitä kuningas minulle sanoi, ja niin äskettäin kuin eilen illalla, tiedättekö, herrat hyvät?
— Emme, vastasivat kumpikin soturi hetkisen vaiettuansa, arvoisa herra, emme tiedä.