— Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani, sitä kaikkein enimmän tarvitsen.
Buckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa vieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi, että olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa myötäänsä saisi puhua kuningattaresta.
Tunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan aikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien silmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.
Ylihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin tarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut eroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin olisivat pettyneet samoinkuin hän.
Heti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.
— Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita olette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen tehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.
— Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö Teidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?
— Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä kalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän sen omanani.
— Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.
— Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka koskaan saatan palkita teitä?