Porthos ja Aramis vapisivat raivosta. He olisivat olleet valmiit kuristamaan herra de Tréville'n, elleivät he povessaan olisi tunteneet, että juuri hänen suuri rakkautensa heitä kohtaan se saattoi hänet noin puhumaan. He polkivat jalkojaan lattiaan, purivat huuliaan veriin asti ja puristivat kaikella voimallaan miekkansa kahvaa. Ulkona oli kuultu, niinkuin jo olemme sanoneet, nimeltänsä huudettavan Athosta, Porthosta ja Aramista ja arvattu herra de Tréville'n äänen painosta, että hän oli suutuksissa. Kymmenen uteliasta päätä oli kallistunut väliseinää vasten kuuntelemaan ja he kalpenivat raivosta, sillä heidän korviltansa ei jäänyt yksikään sana kuulematta, jonka ohessa heidän suunsa kertoili jälestä kapteenin loukkaavia lauseita kaikelle etuhuoneesen kokoutuneelle väkijoukolle. Muutamassa tuokiossa oli koko hotelli vastaanottohuoneen ovelta aina isolle katuportille saakka kuohuksissa.
— Ah, kuninkaan muskettisoturit antavat kardinaalin henkivartijoiden ottaa itseänsä kiini! jatkoi herra de Tréville, sydämmessään yhtä suuttuneena kuin hänen soturinsa, lykkien sanoja suustaan ja upottaen niitä yksitellen, niin sanoaksemme, kuni puukkoja kuulijainsa rintaan. Ah, kuusi Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa ottaa kiini kuusi Hänen Majesteettinsa muskettisoturia! Perhana! Minä olen tehnyt päätökseni. Minä lähden tässä tuokiossa Louvreen; otan eroni kuninkaan muskettisoturien kapteenin virasta ja haen kardinaalin henkivartioston luutnantin paikkaa, ja jos hän minut hylkää, rupean apotiksi.
Kun tämä oli sanottu, kohosi nurina ulkona korkeimmalleen; joka haaralla kuului vaan kirouksia ja sadatuksia. Tuhannen tulimaisia sinkoili ristin rastin ilmassa. D'Artagnan haki silmillään itselleen piilopaikkaa jonkun seinäverhon taakse, ja hän tunsi äärettömän halun kömpiä pöydän alle.
— No, niin, herra kapteeni, sanoi Porthos vimmassaan, totta on, että meitä oli kuusi kuutta vastaan, vaan meidän kimppuun käytiin kavaluudella, ja ennenkuin saimme aikaa vetää miekkojamme tupesta, oli kaksi meistä hengetönnä ja Athos, pahasti haavoitettuna, ei ollut paljon kuollutta parempi. Tunnettehan kyllä Athoksen, herra kapteeni, kaksi kertaa koetti hän nousta ylös ja kaksi kertaa vaipui hän takaisin maahan. Emmekä me sittenkään antautuneet mielisuosiolla, vaan meitä laahattiin väkivallalla mukana. Matkalla pötkimme pakoon. Mitä Athokseen tulee, luultiin hänet kuolleeksi ja jätettiin kaikessa rauhassa tappelukentälle, koska arveltiin ettei maksaisi vaivaa hilata häntä pois. Semmoinen on koko historia. Eihän hiidessä, herra kapteeni, kaikissa taisteluissa voi voittaa! Suuri Pompejus joutui tappiolle Pharsalon luona ja kuningas Franssi I, joka, sen mukaan kuin olen kuullut puhuttavan, oli mies missä toinenkin, sai kuitenkin selkäänsä Pavian tappelussa.
— Ja minulla on kunnia vakuuttaa teille, että minä pistin yhden kuolijaaksi omalla miekallaan, sanoi Aramis, sillä minun katkesi ensimäisessä koetuksessa. Pistin kuolijaaksi tai puukotin, kuinka vaan mieluummin tahdotte.
— Sitä en tiennyt, virkkoi herra de Tréville vähän leppeämmin. Niinkuin huomaan, kardinaali on liioitellut.
— Vaan suvaitkaa suosiollisesti, herra kapteeni, jatkoi Aramis, joka nähden kapteeninsa rauhoittuvan, uskaltui koettamaan tehdä anomusta, suvaitkaa suosiollisesti olla virkkamatta kellenkään siitä, että Athos on haavoitettu; hän joutuisi epätoivoon, jos se tulisi kuninkaan korviin, ja kun haava on mitä vaarallisin, se näet ulottuu olkapään lävitse aina rintaan saakka, niin olisi peljättävissä...
Samassa silmänräpäyksessä kohosi oviverho ja ylevä, kaunis, mutta kauhean kalpea pää näkyi sen alta.
— Athos! huudahtivat molemmat muskettisoturit.
— Athos! kertoi herra de Tréville itse.