Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui hänen lakeijansa mielessä.
— Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?
— Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?
— Mitenkä niin, Planchet?
— Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.
— Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?
— Niin, pelottaa että kuultaisiin.
— Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.
— Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa käynnissä jotakin vastenmielistä!
— Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?