Imarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi semmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata hymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja, palaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:
— Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?
— Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.
— Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?
— Oli.
— Pitkäkasvuinen?
— Niin.
— Kalpeakasvoinen ja mustatukkainen?
— Juuri semmoinen hän oli. Kuinkas te, herra, tunnette sen miehen? Ah, jos minä milloin vielä kohtaan hänet uudestaan — ja minä kohtaan hänet, niin vannon teille, että vaikka se olisi hornan kidassa...
— Hän odotti erästä naista? jatkoi Tréville.