D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo pureskella sormenpäitä.
Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.
Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.
Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:
— Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.
— Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen pappi sanoi.
— Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös ole, ystäväni?
— Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun laskevan pilaa.
— Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!
— Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.