— Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä olko millännekään.
— Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin, hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.
— No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta; näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot? hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän on saanut repiä hänelle liinanripsuja.
— Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman aikaan mullin mallin.
Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet portaita alas pihalle.
— Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.
Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua, että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.
— Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä lähden yksin tiedustelemaan Athosta.
— Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.
— Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä ja siunaamisista, vai kuinka, ha?