— Minulla on juuri omat tuumani niistä.
— Athos, sinä saatat minut vapisemaan.
— Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan, minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.
— Mitä sitten?
— Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi hevosta vastaan.
— Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.
— Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja kuin sinä.
— Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.
— Kunniani kautta, yhdessä heitossa!
— Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin säilyttää toki valjaat.