Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa, jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui ehdotukseen.
D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:
— Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine valjaineen.
Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä mielipahaansa.
— Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi ykköstä!
Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään päin, mielihyvillään.
— Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa, jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden illallisen.
— Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.
— Tietysti, sanoi d'Artagnan.
— Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.