— Minä ottaisin nuo sata pistole'a.
— No niin, mutta minä otan hevosen.
— Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa Pariisiin palataksemme.
— Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.
— Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.
— Mutta kuinkas me palaamme sitten?
— Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina toki tunnetaan herrasmiehiksi.
— Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!
— Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.
— Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä iloisuutta.