— Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa asian oikeaa laitaa.
— Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.
D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.
— D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän, hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah, tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.
Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.
— Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?
— Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.
— Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat, vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.
— Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.
— Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi, sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä; minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään hänestäkin muskettisoturin.