— Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.
— Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille selkäpuoltanne.
Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti kulkkuansa.
Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.
— Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää ole viittaa yllänne.
— Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.
— Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.
Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään; kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.
Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin tomppelimaisena.
Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten yläpuolelle.