Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista Porthokseen, lausui:
— Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?
Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:
— Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä, ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.
— Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard, koettaen nauraa.
Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta, jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa toteutumaan.
Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone vastapäätä kyökkiä.
Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.
— Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.
Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä hänen miestään pöytään.