Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.
— Hyvä on, tuumaili Porthos.
Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.
— Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!
Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.
Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.
— Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.
— Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.
— Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat sotavarukset!
— Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.