— Mistä sinä sen tiedät?
— Te olette loukanneet häntä syvästi.
— Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan; selitä, ole niin hyvä.
— Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.
D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.
— Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.
— Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.
— Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?
— Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa lähimpänä.
Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.