Ketty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko suullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan hän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle emännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat kannattivat, Place-Royal'iin.
Parhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.
Mylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta jo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi Ketty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:
— Mikä kirje tämä on?
— Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.
— Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä naiselle.
Sitten huudahti hän äkkiä:
— Taivas! Jospa hän tietäisi...?
Hän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui tuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan, mutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät kannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.
Ketty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi aukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.