— Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?
— Ehkäpä.
D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi, lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.
— Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?
— Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa ilmoititte rakastavanne häntä.
— Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.
— Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on turhaa.
— Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.
— Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen antanut jo teille anteeksi.
— Jatkakaa, jatkakaa!