— No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.
— Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.
— Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle olennolle.
— No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle kallisarvoinen.
— Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.
— Myö se sitten.
— Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.
— Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä. Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa, lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn jäleltä.
Athos hymyili.
— Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri, d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta yhdellä ehdolla!