Athosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt vähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä johtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä hän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä syttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume; hän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti esiin pistoolin ja jännitti hanan.
Mylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt kurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei kuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä; painautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun hirveältä kuvalta.
Athos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase melkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä kauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen levollisuus:
— Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi, taikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.
Jos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän epäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.
— Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.
Mylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli pamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä paperin ja heitti sen Athokselle.
— Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!
Athos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua nähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki:
" Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun käskystäni ja valtion hyväksi.