— Mutta meneehän tämä ottelu, armollisin herra, ulkopuolelle tavallisia kaksintaistelun ehtoja, sehän oli tappelu, jota todistaa se, että heitä oli viisi kardinaalin henkivartijaa minun kolmea muskettisoturiani ja herra d'Artagnan'ia vastaan.
— Oikein kyllä, mutta yhtäkaikki, Tréville, tulkaa vaan sittenkin pieniä portaita.
Tréville hymyili. Mutta kun siinä oli jo paljo hänen työksensä, että oli saanut tuon lapsen yllytetyksi mestariansa vastaan, kumarsi hän kunnioittavaisesti kuninkaalle ja, hänen luvallansa, sanoi hänelle jäähyväiset.
Vielä samana iltana ilmoitettiin noille kolmelle muskettisoturille, mikä kunnia heille oli suotu. Koska he jo kauan olivat tunteneet kuninkaan, olivat he vallan levollisia, mutta d'Artagnan gaskonjalaisella mielikuvituksellaan näki siinä tulevaisen onnensa ja vietti yönsä kultaisissa unelmissa. Ja jo kello kahdeksan aamulla oli hän Athoksen luona.
D'Artagnan tapasi muskettisoturin jo täysissä tamineissaan ja valmiina lähtemään ulos. Kun kuninkaan luokse oli mentävä vasta kello kaksitoista, oli hän tuuminut Porthoksen ja Aramiksen kanssa mennä heittämään palloa Luxemburg'in tallin luona olevassa pallohuoneessa. Athos pyysi d'Artagnan'ia tulemaan mukaan ja vaikka hän tosin ei osannut palloa heittää, kun ei ollut koskaan semmoisessa leikissä ollut, noudatti hän kutsumusta, kun ei tiennyt mitenkä muutoinkaan saisi aikansa kulumaan kello kahteentoista asti, koska kello oli vielä tuskin yhdeksää.
Nuo kaksi muskettisoturia olivat jo saapuneet paikalle ja olivat siellä parhaillaan kahden kesken pallosilla. Athos, joka oli sangen taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa, meni d'Artagnan'in kanssa vastapäiselle puolelle ja nyt oli yhteinen leikki alkava. Mutta jo ensi yrityksellä, vaikka hän heitti vasemmalla kädellä, tunsi hän haavansa vielä liian vähän paranneeksi, voidaksensa kestää semmoista ruumiinliikettä. D'Artagnan jäi siis yksinään ja kun hän ilmoitti olevansa liian kykenemätön ryhtymään säännölliseen peliin, jatkettiin heittoa ilman pitämättä niistä tarkkaa laskua. Mutta eräs Porthoksen Herkules-kämmenestä singahtanut pallo hiipaisi niin lähitse d'Artagnan'in naamaa, että se pani hänet arvelemaan, että jos pallo, sen sijaan kuin se nyt meni sivuitse, olisi paukahtanut kohti, hänen puheillepääsynsä olisi uskottavasti mennyt myttyyn, koska hänen olisi ollut mahdoton saapua kuninkaan luokse. Ja kun tästä puheillepääsystä, hänen gaskonjalaisen mielikuvituksensa mukaan, koko hänen tulevaisuutensa riippui, hän kumarsi kohteliaasti Porthokselle ja Aramikselle ja ilmoitti luopuvansa leikistä siksi kunnes hän saavuttaisi siihen tarpeellisen tottumuksen, ja meni rajaköyden taakse katsojain joukkoon.
D'Artagnan'in pahaksi onneksi oli katsojain seassa eräs Hänen ylhäisyytensä henkivartija, joka vielä sangen harmissaan toveriensa eilen kärsimästä tappiosta, oli päättänyt käyttää ensimäistä tilaisuutta kostaaksensa. Hän luuli nyt tilaisuuden tulleeksi ja, puhutellen naapuriansa, lausui:
— Ei ole ihmettelemistä, että tuo nuori mies säikähti palloa, hän on epäilemättä muskettisoturin-oppipoika.
D'Artagnan käännähti, juurikuin käärme olisi häntä pistänyt ja silmäsi terävästi henkivartijaa, joka oli nuo loukkaavat sanat suustaan päästänyt.
— Perhana vieköön! jatkoi tuo toinen väännellen ynseästi viiksiänsä, tiiratkaa minua niinpaljon kuin haluatte, pikku herrani, mikä on sanottu, se on sanottu.