— Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.
— Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.
— Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä, ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen rangaistuksen kauheus vertoja vedä?
— Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä semmoista rikosta.
— Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää hän sitä jo rikokseksi.
Sitten virkkoi hän ääneen:
— Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.
— Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.
— Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi sopia?
— Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät alkoivat säkenöidä.