Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.
Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.
Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.
Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.
Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja ratsastanut pois.
Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos vanki tahtoi häntä puhutella.
Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.
Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.
Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis epäiltiin.
Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella keinolla viettelisi vartijansa.