— Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.
Näin sanottuansa parooni meni.
Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.
Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia; hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana, sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.
Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka, samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.
Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän miehen naaman toisella puolella ristikkoa.
Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.
— Felton! huudahti hän; pelastettu!
— Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata oviluukun kautta.
— Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton, virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.