Herttua meni tainnuksiin.
Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja. Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja levisi yli koko kaupungin.
Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.
Lord Winter repi tukkaansa.
— Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään! Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!
Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin, nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.
Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja toivo palasi kaikkien sydämmiin.
— Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!
— Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!
— Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.