— En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.
Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta paatumuksesta.
Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa ja kuolemaan hänen kanssansa.
Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen, mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.
Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.
— Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.
— Mitä? kysyi hän.
— Kuinka paljo kello on?
Parooni otti kellon taskustaan.
— Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.