Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.
— Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä ajanvietteeksi.
— Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te nukuitte, te olette väsyksissä.
— No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun siitä myöskin nauttia mielin määrin.
Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli hänen vuoteensa vieressä.
Hoidokas istuutui.
— Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan kohtakin lähteä täältä luostarista.
— Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?
— Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei koettanutkaan salata.
— Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään ystävyyteemme.