— Se mies, sanoi mylady hiljentäen ääntänsä, oli minun veljeni.
— Teidän veljenne! huudahti rouva Bonacieux.
— No niin, ei kukaan muu tiedä tästä salaisuudesta kuin te, lapsukaiseni; jos te ilmaisette sen kelle hyvänsä, olen minä hukassa, ja ehkä te myös.
— Oi, Jumalani!
— Kuulkaa, kuinka asianlaita oikeastaan on. Veljeni, joka kiiruhti avukseni, viedäksensä minut pois täältä, vaikka väkivallalla, jos tarvittiin, tapasi kardinaalin asiantoimittajan, joka oli tulossa minua noutamaan. Hän seurasi noutomiehen jälessä. Kun he olivat tulleet yksinäiseen seutuun, veti hän miekkansa, kehoitti sanansaattajaa jättämään hänelle mukanansa olevat paperit. Sanansaattaja rupesi puollustamaan itseänsä; veljeni tappoi hänet.
— Ah, sanoi rouva Bonacieux vapisten.
— Ajatelkaas, se oli ainoa keino. Silloin päätti veljeni käyttää viekkautta väkivallan asemesta; hän otti paperit, ilmoittautui täällä kardinaalin sanansaattajana ja yhden tai kahden tunnin päästä tulevat vaunut noutamaan minua kardinaalin puolesta.
— Minä ymmärrän; teidän veljenne lähettää vaunut.
— Tietysti; mutta ei siinä kaikki; tuo kirje jonka te olette saaneet ja jonka te luulette olevan rouva de Chevreuse'ltä...
— No niin?