Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin; sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.
Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari. Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla, ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa oleskella jonkun aikaa siellä.
Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle, tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa, asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.
Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä muoto.
— Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.
— Odotettava, vastasi Athos.
Jokainen meni huoneesensa.
Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että valmistautuisivat matkalle.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.
— Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.