— Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä minulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.
— Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis; sitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva d'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan punaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni, että ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.
Ja Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti hänelle jäähyväiset.
D'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta ystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän entisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä paremmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta Ajaksena ja Aramista Jooseppina.
Näiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja aina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään penniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän oli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo kello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.
Porthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän vallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi päivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja kalvakkana, mutta rahaa taskussa.
Aramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja huonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin toimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin innostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme tuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös herttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä, sanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran meni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi ystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili Athos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui hänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis koskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.
Planchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän sai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin iloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun vastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun nuo Ludvig XIII:n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan, rupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia, Porthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin d'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin löylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta kuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.
— Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka elätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla niinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen, joka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne jumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa tutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne Bazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en ole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä, pelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?
— Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on perheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät täytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää. Miettikää siis tarkkaan.