— Sanokaapa nyt, — virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, — tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?
— Älkää naurako, rakas kreivitär, — vastasi prinssi. — Minä olen onnesta ihan hullu.
— Joko nyt?
— Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.
— Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.
— Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.
— Olkaa rauhassa, — sanoi kreivitär hymyillen. — Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?
— Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…
— Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon. Oletteko siihen valmis?
— Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.