— Juuri niin.
— Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä käsirahaa.
— Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.
— Madame! — huudahti nyt kreivitär, — voiko niin menettää neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat jo käyttäneet.
— Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja, pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois. Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan. Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää. Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.
Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka kohteliaasti torjui sitä luotaan.
— Madame, — sanoi Jeanne, — eikö sopisi hankkia lykkäystä?
— Pyytääkö… ei!
— Sanoin: hankkia, madame.
— Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!