Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.
Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja, koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön, juuri koskaan saanut sijaa.
Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään, oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä: hyve luo onnen — juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.
Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja, kun ne on kerran nähty — tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän — ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä koskee.
Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai himosta, jos säärikin tuli näkyviin.
Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä, jonka on ikävä.
Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu. Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään impeytensä kadottamista.
Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.
Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki, jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui rasittavalta.
Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä: