Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut suloaan vailla… Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin, Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.
Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon, jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin, kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään enää joutilaana.
Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen, vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät olleet viatonta mainettaan pilanneet.
Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle. Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa. Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla puolellaan.
Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista, saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen jälkeen!
Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun Pariisiin.
Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.
Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin puhuvan olennon seuranpito.
Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen. Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle, mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään: hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.
Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.