Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen, mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.
Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä kepposensa.
Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:
'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään helläksi ystäväksenne.'
Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan Gilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.
Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin, ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.
Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.
Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä vannottu ystävyys.
Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa. Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen huviajelu, suostui Oliva joka kerta.
— Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? — kyseli Jeanne levotonna.