— Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia. Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?
— Herra de Charny, — kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta miestä kohti, — jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät ulos.
— Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! — huudahti Charny raivosta hulluna. — Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.
Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui vielä lähemmäksi.
— Herra de Charny, — sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, — teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin — — tahdotteko, että kutsun jonkun?
— Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, — hoki Charny tuimasti, — yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun, kun hän suuteli kättänne — nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan menitte Apollo-kylpylään.
Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden, että oli hereillä.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen kannattaisi. Istukaa, sanon teille.
Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:
— Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä, mitä äsken sanoitte.