— Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.
— Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän lupauksen, mitä tahansa hän päättää.
Jeanne nousi myös ja sanoi:
— Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee, mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.
— Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa saisin hänestä puhua?
Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.
— Onhan teillä puisto ja sen kaiut, — sanoi Jeanne. — Saatte niille opettaa Amarylliksenne nimen.
— Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, — sanoi kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.
— No kuulkaa, — vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. — Jos olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon. Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka puhuttelemaan — kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.
— Tämä on hirveätä, — mutisi kardinaali. — Putoan ihan huimaavan korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.