Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja virkistyneenä rupesi miettimään.
Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut. Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.
Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus? Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana, ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi puolentoista miljoonan rahasummaksi.
Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit, ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?
Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen varaan. Kardinaalin sormet syhyivät — hän kyllä laatisi seitsemän, kahdeksan kirjettä lisää.
Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!
Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi. Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.
Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.
Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja, mutta se oli raivattava syrjään.
Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki Olivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.