— Miksi niin, kreivitär? — kysyi kuningatar, joka kuunteli joko siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa, tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.
— Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.
Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin sisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan mairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara kuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin paljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta, ettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai matelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella ylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta, sanoi Marie-Antoinette huokaisten:
— Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa minulle arvoa sen hylkäämisestä.
— Jospa tietäisitte, madame, — ehätti nyt Jeanne parhaiksi huomauttamaan, — kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita, jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.
— Kalpenevan!
— Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys, kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne jalo epäitsekkyys, — mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.
Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan kohti. Sitten hän sanoi: