— En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, — puhkui Böhmer tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.
Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista silmistään.
— Kiellättekö? — kysyi hän.
— Kiellän jyrkästi… Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne, minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.
— Silloin, monsieur, — sanoi kuningatar hiukan vaaleten, — olen minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?
Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan kuningattarelle.
— En usko, madame, — sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen murtamalla äänellä, — että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.
— Mikä paperilappu tämä on? — huudahti kuningatar. — Minä en ole koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?
— Se on allekirjoitettu, — sammalsi Böhmer heikosti.
Marie-Antoinette de France … Te olette hullu! Olenko minä syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar? Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa? Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa väärentäjillenne.